Kaikkihan sen tietää, hulluimpia kaikista ovat psykiatrit ja toiseksi psykologit. Hoitoalalle hakeutuvat ihmiset taas ovat jääneet itse ilman hoivaa lapsina ja haluavat siksi hoivata muita. Kaikki auttamistyötä tekevät ovat oikeastaan hoitamassa itseään, eikö vain? Itsensä auttaminen työn kautta onkin auttamistyön suurimipia tabuja. Vitsiä voidaan heittää, mutta harva uskaltaa avata kahvipöytäkeskustelua siitä, miksi on hakenut auttamistyöhön.
Ajattelin pienen leimankin uhalla kuitenkin avata omaa motivaatiotani siirtyä kauppatieteiden opiskelun jälkeen ihmisbisneksen suuntaan. Auttavaisuus on ollut minulle tärkeä arvo lapsesta saakka ja perheessäni on aina kannustettu siihen. Olen myös toisinaan kauhea sählä ja taivaanrannanmaalari ja siksi tukeudunkin muiden apuun usein.
Sain hetki sitten palautetta hyvin menneestä coaching-istunnosta asiakkaani esimieheltä. Palaute hiveli sieluani varsinkin nyt, kun korona verottaa sekä bisnestä, että ammatillista itsetuntoa. Heti hymynkareen väläytettyäni mietin kuitenkin automaattisesti: ”Saanko iloita palautteesta ja saanko näyttää mielihyväni palautteen antajalle? Olisko parasta ottaa palaute vastaan kohteliaan coolisti?” Niinpä niin – enhän tee työtä itseäni vaan asiakasta varten, siispä iloita saa asiakkaan onnistumisesta, ei omastaan!
Seuraa tunnustus: kiitos tekee hyvää ja sitä saa melko harvakseltaan.
Löytyykö jostain lopulta palvelutehtävässä pärjäävä ihminen, joka ei nauttisi asiakkaiden palvelemisesta ja siitä saatavasta positiivisesta palautteesta lainkaan? Voiko toista palvella tai auttaa, jos ei ole kiinnostunut toisen kokemuksesta? Jaksaisinko tehdä coachingia ja työnohjausta eläkepäiviini asti, jos en milloinkaan saisi kiitosta tai kehuja? Tuskinpa. Tasapainoinen ja taitava coach iloitsee niin omista, kuin asiakkaan onnistumisista, tunnistaa oman toimivaltansa ja vaikuttavuutensa rajat sekä jakaa kehuja ja kiitosta säästelemättä – oli kyseessä sitten asiakas tai kollega.
Seuraa tunnustus: kiitos tekee hyvää ja sitä saa melko harvakseltaan. Ohjaaja poistuu paikalta juuri silloin, kun yhdessä suunniteltu viedään käytäntöön ja kuulee ehkä vasta viikkojen päästä, mitä asian suhteen lopulta tapahtui. Tässä suhteessa ohjaajan tai coachin tehtävä on hyvin lähellä esimiestyötä. Suurin ilo ja kiitos työstä tulee muiden kautta ja heitä ”palvelemalla”. Mahdollisuuksien luominen ja kannustus siivittävät muut parhaimpaansa, eikä heidän kuulukkaan muistaa, kuka alkuvauhdit antoi. Ja hyvä niin – kun apupyörät on irrotettu, tulee katse pitää vakaasti horisontissa ja antaa poljinten käydä! Vetoan lopuksi hieman teihin, esimiehet, kollegat ja palvelutehtävässä toimivat: iloitkaa rohkeasti omista onnistumisistanne ja antakaa tuon energian siivittää teidät yhä parempiin valmennussuorituksiin!
