Yhtäkkiä kaikki on hiljaista.
Perjantaina pari viikkoa sitten se alkoi. Ajan kotiin keskustan läpi neljän ruuhkassa, paitsi että liikennettä on suunnilleen saman verran kuin sunnuntai-iltaisin. Soitan matkalla äidilleni, joka on positiivisuuden ruumillistuma virkeässä 79-vuotiaan kehossa ja Alzheimerin vain hiukan muokanneessa mielessä. Vitsailemme scifi-elokuvista ja avaruusolioista. Äiti tuhahtaa naapureille, jotka ryntäävät vessapaperiostoksille.
Viikonloppuna huonot uutiset seuraavat toisiaan. Maanantaina sähköposti täyttyy asiakkaiden viesteistä, jotka haluavat etää, siirtää tai miettiä. Onneksi vain harva peruu, mutta kaikki isot valmennukset ja myyntikokoukset ovat yhtäkkiä jäissä.
Valvon öitä. Mitä teen, jos kaikki loppuu? Minulla on työntekijöitä, miten heidän käy? Onko kaikki ponnistelu ollut turhaa? Sadan tunnin työviikot, väsymyksestä kipeä keho ja innosta ilmassa leijuminen. Rakastan tätä työtä, ei se voi mennä näin.
Päiviin laskeutuu outo hiljaisuus. Ei enää säntäilyä palaverista toiseen ja ennen kaikkea paikasta toiseen. Ohjaan etänä asiakkaita, ja monista se on yllättävän luontevaa. Terapia-asiakkaat asentavat kiltisti lisäosia ja järjestävät itselleen rauhallisia nurkkauksia kotikoulussa olevien lasten melutessa taustalla. Coachingryhmä sanoo: ”Odotimme tätä hetkeä, sillä meillä on kaikki mullin mallin”. Jää paljon enemmän aikaa ajatella, suunnitella ja jäsentää. Mieleen alkaa tulla asioita ja ideoita. Kehossa tuntuu outoja tuntemuksia. Kyse ei ole siitä, vaan tilasta jossa minulla on aikaa kysyä itseltäni: ” Miten voit? Mitä juuri nyt tarvitset? Mitä olet kieltänyt itseltäsi kiireen ja suorittamisen nimissä?”
Hiljaisuus ja pysähtyminen voi olla todella pelottavaa. Mieli alkaa tuottaa ajatuksia, joita on pitkään torjunut. ”En olekaan tyytyväinen elämääni. Olen liian pitkään torjunut sen, mitä oikeasti tarvitsen. Pysähtymistä, aikaa ja lepoa. Paripuolison hyväilyä, ystävän naurua. Ehkä jopa yksin oloa?”. Hiljaisuus tuottaa usein arvokasta ydintietoa siitä, mikä on meille hyväksi, kunhan vain otamme sen vastaan. Alamme taas haaveilla, unelmoida, innovoida. Toteutamme jonkin asian, joka on jäänyt turhuuden jalkoihin. Toisinaan se on kivuliasta, mutta nyt meillä on voimaa tehdä se ratkaisu. Mielen kipuakin voi tervehtiä ystävänä, silloin kun se liittyy johonkin tervehdyttävään. Ehkä viimeinkin teet rohkean hypyn ja lopetat ulkoisen kilvoittelun tai miellyttämisen. Alat elää ystävällisen jämäkkänä ennen kaikkea omille arvoillesi. Hiljaisuus on kuin viesti tuonpuoleisesta, joka on lämmin ja armahtava. Elä kuin kuolisit huomenna, elä kuin rakastaisit ikuisesti. Hiljaisuuden tuomia ajatuksia ei siis kannata pelästyä, ne ovat vain ajatuksia. Mikäli kuitenkin jatkuvasti palaat fantasiaan, jossa vihdoinkin jätät työpaikan jossa käyt vain lusimassa, pysähdy tuon ajatuksen ääreen. Kiinnostu siitä, tutki sitä ja itseäsi. Minkä asian työpaikan (tai puolison) heivaaminen ratkaisee ja minkä ei? Mitä tuo fantasia kertoo sinun tarpeistasi ja toiveistasi. Kun luovut jostakin, mitä tulee tilalle.
Lopuksi haluan sanoa, rakas lukijaystävä, me selviämme kyllä. Olemme neuvokkaita, ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hiljaisuus ja pysähtyminen synnyttävät jotain uutta ja arvokasta, jossa kristallisoituu se mikä on todella tärkeää. Mitä tästä viemme mukanamme sitten, kun maailman pauhu vie taas mukaansa? Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Suurin mielihyvä ei synnykään ostamisesta tai viiden tonnin Balin joogaretriitistä, vaan tuntemattoman silmistä koiralenkillä. Silmät viestittävät empatiaa, jakamista ja huvittuneisuutta: täällä sitä ollaan jätöspussit käsissä, vaikka maailma vapisee. Kotimatkalla kännykkä piippaa viestin uutisvirrasta – taas on keksitty uusi tapa auttaa kotona eristyksissä olevia vanhuksia. Me selviämme kyllä.
