Resilienssi on kaikkien huulilla, se ratkaisee niin työelämässä kuin yksilön arjessa oikeastaan kaikki haasteet. Voisiko työelämä pyöriä nykyisillä raiteillaan, kunhan työntekijät vain ovat tarpeeksi resilienttejä? Resilienssissä, kuten kaikissa ”ismeissä” ja muotivillityksissä piilee vaara ylikäyttöön tavalla, jossa alkuperäinen, kaunis ajatus katoaa. Puhumme resilienssistä tavoiteltavana tilana niin organisaatiolle kuin yksilöllle, mutta mistä oikeastaan tuolloin puhumme? Mihin olemme tällä kertaa niin perusteellisesti ihastuneet?
Insinöörin vastaus resilienssin määritelmään on järjestelmän kyky (ja nopeus) palautua toimintahäiriöstä täyteen kapasiteettiin. Se on siis shokkien sietokykyä ja oikein mitoitettuja korjausliikkeitä. Luonnontieteissä resilienssi on järjestelmissä kykyä selvitä siten, että valtaosa sen osista kykenee toiminaan tai selviämään. Äärimmilleen viety resilienssi syö kuitenkin tehokkuutta, jonka voimaan olemme uskoneet vähintään 350 ensimmäistä teollisen työelämän vuotta. (Ehkä tästä johtuen sallitaan pieni rakastuminen resilienssin tavoitteluun!)
Supertehokkuuden ongelma onkin aina ollut heikko resilienssi – kun järjestelmä on äärimmäisen tehokas, se menettää helpommin toimintakykynsä muutoksessa tai shokeissa. Formula-auto rakennetaan mahdollisimman tehokkaaksi ja nopeaksi, mutta toisinaan hurjaksi nouseva kierrosluku hajottaa moottorin jo ennen kisan päättymistä. Liika optimointi johtaa kisan keskeytykseen, eikä tällöin saavuteta edes pistesijaa. Sama esimerkki toimii hyvin yksittäisen työntekijän kohdalla – jos ajetaan formulakierroksilla, kone leipoo väistämättä jossain kohtaa kiinni. Kukaan ihmisen keholla ja hermostolla varustettu ei voi loputtomiin tikata formulatemmolla.
Resilienssin nousu tehokkuusajattelun rinnalle on siis tervetullutta ja tarpeellista. Työelämä ja esimerkiksi talous kokee yhä enemmän heilahduksia ja kohtaamme nopeampia ja arvaamattomampia muutoksia kuin ennen mm. ympäristön ja ilmaston vaikutuksesta. Koronan kaltaiset poikkeustilanteet tulevat ennusteiden mukaan niinikään lisääntymään. Harras toiveeni on tarpeellisuudesta huolimatta se, ettemme liioittelisi resilienssin kanssa, niinkuin meillä usein on tapana. Luonnossa resilienssin ylikäyttö hidastaa merkittävästi tärkeitä prosesseja. Kun kaatunutta puuta hajottaa useampi keskenään kilpaileva lahottajasieni, ne estävät toistensa toimintaa entsyymein. Tehokkaampaa olisi siis se, että vain yhdenlainen lahottaja käy puun kimppuun. Toisaalta, jos metsässä on vain yksi lahottaja, joka kärsii taudista ja kuolee, ei puuta saada kiertoon.
Resilienssiä voi siis olla myös liikaa. On luonnollista, että kaikki järjestelmät eivät palaudu, vaan osa tuhoutuu tai muokkautuu lähes tunnistamattomaksi. Toiveenamme on varmasti yhteiskunta ja työelämä, jossa resilienssi antaa tilaa tehokkuudelle ja tehokkuutta tuotetaan toimintakyvyn ehdoilla. Meidän tulee uskaltaa murtaa ne rakenteet, jotka eivät enää toimi ja rakentaa uudenlaisia järjestelmiä, joissa tavoitteena on tehokkuuden ja toimintakyvyn kaunis liitto. Se olisi sitten tekemistä vaille valmista!
