Eikä jouluun mennessä. Eikä koskaan.
Eräs johtaja kertoi minulle viime keväänä jotain, mikä on jäänyt mieleen. Hän oli istunut toimistossa puoli yhdeksään illalla, viimeisenä. Hänellä ei varsinaisesti ollut pöydällä mitään kiireellistä, pelkkää sälää. Hänestä lähteminen olisi tuntunut luovuttamiselta. Lähdimme yhdessä miettimään, mikä tähän käytökseen ajoi: Hän istui siellä iltamyöhään yrittäen tavoittaa tunteen siitä, että on valmis ennen kuin voisi sallia itselleen lähdön.
Tunnistatko sen tunteen?
Se ei ole laiskuutta eikä tehottomuutta, vaan jotain paljon syvempää: tarve tuntea, että on tehnyt tarpeeksi. Että on ansainnut levon. Että voi irrottaa ilman, että joku tai jokin kärsii siitä.
Kesä tekee tästä tunteesta erityisen terävän. Lomat lähestyvät, ja niiden kanssa tulee paine: pitäisi saada projektit eteenpäin, ratkaista avoimet tilanteet, varmistaa ettei tiimi jää pulaan. ”Pari asiaa alta pois” ja vasta sitten voi rauhoittua.