Pyydä apua, kun on sen aika

Me suomalaiset olemme maailman onnellisinta kansaa. Sen lisäksi meillä on maailmanmestaruuksia niin formulassa, löylynheitossa kuin suopotkupallossa. Mutta missä me olemme universaalisen hyviä?

Yksin pärjäämisessä. 

Meille on kunnia-asia selvitä yksin. Nimenomaan selvitä, ei saavuttaa, onnistua tai peräti iloita. Sodista selvinneet isoäitimme selvisivät viiden lapsen ja kymmenen lehmän kanssa, sillä aikaa kun isoisä oli rintamalla. Silloin ei ollut vaihtoehtoa. Mutta nyt on. Miksi me jatkamme silti elämää kuin olisimme ikuisessa talvisodassa?

Yksin pärjääminen on kiinnostanut minua koko työelämäni ajan. Työskennellessäni lukuisissa projekteissa, joissa on kehitetty tapoja auttaa ihmisiä, törmään aina samaan. Meillä on kaikki maailman tieto siitä, miten ihmisiä autetaan. Miksi emme sitten auta heitä?

Sittemmin olen alkanut ymmärtää, että tangoon tarvitaan kaksi. Ja ihan ensimmäiseksi tarvitaan tieto siitä, että juuri minä en nyt enää pärjää yksin. Minun on tunnustettava se itselleni, että tarvitsen apua.

Tarvitsen apua, koska en selviä töistäni.

Tarvitsen tukea, koska olen uusi esimies ja minulla on vähän, jos ollenkaan kokemusta miten tuen uupunutta alaistani.

Tarvitsen neuvoja ja ohjausta, koska alaisellani on selvä mielenterveysongelma enkä tiedä miten ottaisin sen puheeksi loukkaamatta häntä ja heikentämättä hänen työkykyään edelleen.

Tarvitsen ulkopuolista ammattilaista, koska työyhteisössäni on kytevä konflikti joka aiheuttaa sen, että kyräilemme ja nokittelemme sen sijaan että auttaisimme toisiamme.

Mutta me emme hae apua ja tukea, sillä yksin pärjääminen on tässä masennusdiagnoosien luvatussa maassa pyhä asia, ja toisiin turvautumisesta rangaistaan. Olemme kuitenkin oppineet parina viime vuosikymmenenä jotakin. Enää ei ole häpeällistä käyttää kodinhoitopalveluja arjen sujumisen apuna tai hankkia valmentajaa liikunnallisen elämänmuutoksen tueksi. Olemme alkaneet pikkuhiljaa luopua sisäisestä ankaruudesta ja moni vannoo jo hengittelystä ja seisomisesta muistuttavien älykellojen nimeen. Itse toivoisin omaan kellooni vielä seuraavanlaista muistutusta: ”Hei, on aika tarkistaa mitä sinulle ja alaisillesi/työkavereillesi kuuluu. Jutelkaa kolme minuuttia aiheesta. Usein tämä saattaisi jo riittää. Mikäli tällaisen juttutuokion jälkeen kävisi ilmeiseksi, että joku teistä on (tai kaikki) tarvitsee lisää aikaa, sitä kannattaa järjestää. Tarvittaessa mukaan otetaan lisää voimavaroja, kunnes asia on ratkennut tai ainakin menossa hyvään suuntaan. 

En toki halua romuttaa sinnikkyyden ja ponnistelun merkitystä tavoitteiden  saavuttamisen eteen. Niiden avulla on todella selvitty sodista ja kasvatettu hieno itsenäinen kansakunta, usein räntäsateessa talsien. Sen sijaan haluan rajusti haastaa kaikkia pohtimaan, mitä vääränlainen yksinpärjäämisen eetos saa aikaan. Ei ainakaan onnellisempaa työelämää, jossa tuottavuus ja yhteisten tavoitteiden eteen ponnistelu lyövät kättä merkityksellisen työn ja yhteisöllisyyden kanssa.

Yksin pärjäämisen pakko johtaa pahimmillaan kumuloituviin ongelmiin, sisäiseen tyhjyyteen jossa menestymistä ja suoriutumista on pakko teeskennellä hampaat irvessä. Tosiasia kuitenkin on, että me kaikki olemme toisinaan heikkoja ja tarvitsevia. 

Jujulaisina haluamme olla edistämässä parempaa suomalaista työelämää. Siksi olemme lanseeranneet ensimmäisenä Suomessa työelämän Pyydä Apua – napin. Nappia painamalla voit jättää kysymyksen tai huolenaiheen, myös nimettömästi. Vastaamme sinulle viimeistään seuraavan työpäivän aikana, ehdottoman luottamuksellisesti. Emme myöskään täytä sähköpostiasi mainoksillamme jatkossa tai piilomainosta palvelujamme vastauksessa. Toivomme vilpittömästi, että pääset eteenpäin omin avuin ja/tai esimiehesi sekä työyhteisösi tuella. Mikäli et, autamme mielellämme, sillä se on meidän perusjuttumme. Meidän työmme juju on sinun parempi työelämäsi. 

Mirva Maine

Toimitusjohtaja