Työnohjaus kuuluu itsestään selvästi monelle ammattiryhmälle kuin se kuuluisa ”Manun illallinen”. Vai kuuluuko?

Ja ennen kaikkea – minkälainen työnohjaus?

Varoitus: seuraavassa on luvassa hiven provokaatiota ja herättelyä. En tarkoituksella aliarvioi ketään, mutta vuosikymmenten kokemus niin työnohjausasiakkaana kuin työnohjaajana saa minut välillä melkein epätoivon valtaan.

Miksi emme ole laatutietoisempia palvelusta, joka on kuitenkin iso panostus sekä työnantajalta että työntekijältä?

Miksi hyväksymme ohjauksia, jotka eivät johda toivottuun muutokseen tai selkeään työolojen, taitojen tai ryhmän yhteishengen paranemiseen? Miksi emme aktiivisemmin kilpailuta (enkä tässä nyt viittaa pelkkään rahaan, vaan ennen kaikkea laatuun ja tuloksellisuuteen?) Ja miksi työnohjaus edelleenkin rinnastuu liian usein ”sielunhoitoon”, jossa sanan mukaisesti hoidetaan, ei niinkään kehitetä, oivalluteta, haasteta tai peräti kyseenalaisteta.

Omissa työnohjauksissamme haluan aina luvata, että siellä vasta töihin joudutaan. Ei siis tulla teemukin kanssa viettämään leppoisaa hetkeä vilttiin kääriytyen (se voi olla toki tärkeä hetki työpäivän aikaisessa palautumisessa, mutta sitä ei pidä sotkea työnohjaukseen.) Ei myöskään tyydytä kertomaan, mikä harmittaa, vaan etsitään aktiivisesti ratkaisua. Saadaan toki ymmärrystä ja tukea vaikeisiin asioihin ja tunteisiin, tarvittaessa empatiaa ja lohtuakin. Kaikessa säilytetään silti työntekijän oma toimijuuden tunne, joka käsitykseni mukaan on avaintekijä merkityksellisen ja hyvinvoinnin kokemuksessa, tuloksellisuutta hetkeksikään unohtamatta.

Työnohjaus ei  poista pitkittynyttä konfliktia, takaa parempaa kahvia aamuisin tai muuta direktiovastuutaan välttelevää pomoa ryhdikkäämmäksi. Toisin sanoen: 90 minuuttia kerran kuukaudessa muuttaa elämääsi vain, jos sitoudut itse tuohon muutokseen. Pakko tunnustaa, että olen itsekin useammin kuin kerran rynnännyt työnohjaukseen sen kummemmin miettimättä, mitä toivoisin tulevalta ohjauskerralta. Pahimmillaan oma henkinen laiskuus tuottaa organismeja, jossa työnohjaaja valitaan sen perusteella, miten taitavasti hän selittää ilmiöitä. Se on toki tärkeä taito ohjaustyössä, mutta ei sinällään useinkaan riitä tarvittavaan muutoksen generointiin, puhumattakaan ihmisen omasta vastuusta.

Entä sitten työnohjaajan vastuu? Kasvavat markkinat saavat pyrkimään innokkaasti alalle, ja moni työnohjaajana aloittanut pyrkiikin nykyään markkinatalouden keinoin laajentamaan bisnestään myös myymällä alan koulutusta. Räikeintä on ehkä verkostoissa, jotka toimivat pyramidimaisesti ottamalla ensin ihmisiä listoilleen ja myymällä näille sitten omia koulutuksiaan jotka ”pätevöittävät” siihen sun tuohon. Kouluttajina toimivat yrityksen omistajat, jotka eivät välttämättä omaa itse edes perustutkintoa. Työnohjaajahan on myös titteli, jonka käyttöä ei erikseen säännellä. Tämä tuottaa valitettavasti alalle monenlaisia ”osaajia”. Kehottaisin käyttämään aikaa sekä työnohjaajan osaamisen että koulutuksen varmistamiseen.

Hyvä työnohjaus on parhaimmillaan prosessi, joka johtaa jatkuvaan kehittymiseen ja uuden oivaltamiseen.

Hyvä työnohjausprosessi on turvallinen, jopa siinä määrin että ne kaikkein takkuisimmatkin kissat voidaan nostaa pöydälle. Hyvä työnohjaus alkaa ja päättyy, ja voi joskus jäädä tauollekin. Hyvä työnohjaus vaikuttaa vielä pitkään, joskus jää meihin lähtemättömästi. Hyvässä työnohjauksessa kaikki ponnistelevat yhteisen tavoitteen eteen ja voivat juhlia edistystä.

Hyvässä työnohjauksessa kasvan ja kehityn omaan tahtiini ja opin lempeyttä ja sallivuutta niin omille kuin toisten epätäydellisyyksille. Hyvä työnohjaus voi olla yksi kerta tai kolme vuotta.

Mitä hyvä työnohjaus tarkoittaa sinulle?